Reflections / Mietteitä

I have thought a lot lately...

Agility, or any kind of working with your dog in general, should be fun.  Even when you don't achieve the results you had expected from competitions or training.  The dog is not a machine, nor are you.  We make mistakes, we learn from them - and, the best of all, we grow with the things we learn.  It's just the way things work.  It's also a fact that some of us will succeed easier or have better opportunities than others and it's great if we could find joy in their success too and not just envy.  Envy is a poison and it eats you from inside.  I know because I've been there myself - too many times...

After Pinja left, I had a really hard time.  First it was the loss itself.  It hurt for a very long time and it still returns from time to time...  Pinja was the dog of my life but Della is my lifesaver.  She made me go on and with the quite fresh co-operation we had back in 2012, everything felt good.  Then the agility setbacks came.  Della stopped jumping, passed obstacles, did not climb and sometimes left the course or even worse, Della would just stop and do nothing.  My pressure increased.  I should be able to handle these things.  I had been competing in the highest class in agility for many years with no other education than what our club had offered me, which was great in 2003.  Nowadays we train and get so much new information about handling all the time that it sometimes feels it's just too much.  I'm not twenty anymore, perhaps it's why I'm feeling the way I do...  I won't say I'm old though.

A precious moment and a very dear memory.

The special connection between a handler and her dog.

I hope to achieve the same with Della - some day...

Hieno hetki ja erittäin rakas muisto. 

Erityinen yhteys ohjaajan ja koiran välillä.

Toivon, että saan kokea saman Dellan kanssa - joinain päivänä...

Olen viime aikoina miettinyt aika paljon...

Agility, tai mikä tahansa harrastaminen koirasi kanssa yleensä, pitäisi olla hauskaa.  Silloinkin kun ei saavuta haluttuja tuloksia kilpailuissa tai harjoituksissa.  Koira ei ole kone, etkä sinäkään.  Teemme virheitä, opimme niistä - ja, parasta kaikessa, kasvamme kaikesta oppimastamme.  Juuri niin se tomii.  On myös fakta, että toiset meistä onnistumme aina helpommin tai on paremmat mahdollisuudet kuin toisilla ja olisi hieno jos osaisimme iloita siitä eikä kadehtia.  Kateus on myrkky, joka syö meitä sisältä.  Tiedän, koska olen kokenut sen - aivan liian monta kertaa...

Pinjan poismenon jälkeen, minulla on ollut todella vaikeaa.  Ensin oli itse menettäminen.  Se koski todella kauan ja tunne palaa vieläkin silloin tällöin...  Pinja oli elämäni koira mutta Della on minun hengenpelastajani.  Della sai minut jatkamaan ja meidän melko tuore yhetystyö vuodesta 2012 lähtien, tuntui hyvältä.  Sitten tuli agilityn takaiskut.  Della lopetti hyppäämisen, kieltäytyi esteistä, ei kivennyt ja joskus poistui radalta tai, mikä vielä pahempaa, jähmettyi radalle.  Paineeni kasvoi.  Minun pitäisi osata käsitellä näitä asioita.  Olin kisannut monta vuotta agilityn korkeimassa luokassa sillä opilla mitä olin saanut seurastamme mikä oli hienoa vuonna 2003.  Nyt harjoitelemme ja saamme niin paljon uutta tietoa ohjaamisesta kaiken aikaa, että joskus tuntuu sitä on liikaa.  En ole enää kaksikymmentä, ehkä sen takia tunnen välillä näin...  En kuitenkaan sano, että olen vanha. 

*     *     *     *     *

Della was a very open and social dog in the beginning, but a few very sad experiences changed her.  Among other things Della's been attacked by a bigger dog twice during training and still being an inexperienced youngster, Della was forced to jump 30 cm high obstacles.  I refused, but the coach I trained for back then, told me that I won't have a future in agility if I have a dog that cannot jump obstacles with the height being used in agility competitions for Class 3.  Della stumbled, she brought the obstacle down and wrote the first line in our book of troubles...

Today I know so much better what to do when training a young dog.  First come technique and when it works, speed and challenges will be increased.  The goal is to get a dog that's self-confident.  The work mending a dog's mind takes so much time and patience, not to mention mending the handler' mind...  Every day I'm struggling with Della's lack of self-confidence but after having got help from professional trainers in both agility and obedience, I also see the progress and the changes that have happened.  They are not overwhelming but we're getting there.

Dealing with the problems I have with Della, has taught me a lot.  A better teacher than Della is hard to find.  I really have to work with her, nothing is for granted.  Della makes me laugh a lot and also cry but the only thing that matters is that I love her though Della never will become the agility star I once dreamed of.  Della is not a thing I will throw away, because things haven't gone the way I planned.  I will continue competing with Della, have fun with her, succeed and not succeed - and, we'll do it our way!  It can perhaps be a bit old-fashioned at times, but who cares.  It's agility!

The dog of my life, Pinja...

Elämäni koira, Pinja...

- and my lifesaver, Della.

- ja hengenpelastajani, Della.

Della oli alussa erittäin avoin ja sosiaalinen koira, mutta muutama todella ikävä kokemus muutti sen.  Muun muassa Dellaan kimppuun on hyökännyt kaksi kertaa isompi koira ja lisäksi nuorena kokemattomana koirana Della pakotettiin hyppäämään 30 cm:in esteitä.  Minä vastustin, mutta silloinen kouluttaja sanoi, ettei meillä olisi tulevaisuutta agilityssä jos ei koirani pystyisi hyppäämään agilityn kolmosluokan korkeuden esteitä.  Della kompuroi, pudotti riman ja kirjoitti ensimmäisen rivin ongelmien kirjaamme...

Tänään tiedän niin paljon paremmin miten kouluttaa nuorta koiraa.  Ensin tulee tekniikka ja kun se toimii, lisätään vauhtia ja haastavuutta.  Tavoite on saada koira, jolla on itseluottamusta.  Koiran mielen korjaaminen vie niin paljon aikaa ja kärsivällisyyttä, puhumattakaan ohjaajan mielen korjaamisesta...  Jokainen päivä kamppailen Dellan itseluottamuksen puutteen kanssa mutta saatuani apua ammattilaisilta niin agilityssä kuin tottelevaisuudessa, huomaan myös kehityksen ja muutokset jotka ovat tapahtuneet.  Ne eivät ole valtavia, mutta olemme oikealla tiellä.

Dellan ongelmien kanssa kamppailu on opettanut minulle paljon.  Parempaa opettajaa kuin Della on vaikea löytää.  Minun todella täytyy tehdä töitä hänen kanssa, mikään ei ole itsestään selvää.  Della saa minut usein nauramaan mutta myös itkemään, mutta lopuksi ainut asia millä on merkitystä on, että rakastan Dellaa vaikkei hänestä tulisi sitä agility tähteä mistä kerran haaveilin.  Della ei ole mitään mikä heitetään pois, kun asiat eivät ole menneet kuten olen suunnitellut.  Jatkan Dellan kanssa kisaamista, pidämme hauskaa, onnistumme tai emme - ja, temme sen meidän tavalla!  Se voi ehkä välillä näyttää  vähän vanhanaikaiselta, mutta sama se.  Se on agilityä!